Kaikella on tunnetusti tarkoituksensa.

Tällä hetkellä meijän pitäisi olla Maltahöhessä rauhoittumassa pitkän ajon jäljiltä ja suunnittelemassa haukotellen nukkumaanmenoa, jotta jaksetaan huomenna jatkaa matkaa kohti Lüderitziä. Ollaan kuitenkin takaisin Schwabella, Windhoekissa, ja huomenna ehkämahdollisesti alkaa matka kohti Lüderitziä, Ai aisia ja uusia seikkailuja.

Aamulla tuli Swakopmundiin juuri ennen meijän lähtöä joitakin Arin ja Maaritin vanhoja tuttuja, jotka oli tullut Lüderitzistä päin ja kertoi että tiet siellä (sillä välillä pelkkää hiekkatietä) tulvi niin pahasti, ettei voinut autoilla ollenkaan kulkea. Tää porukka oli siis joutunut lentämään Swakopiin. No, sehän heitti meijän suunnitelmat uusiksi ja päädyttiin plan b:hen; takaisin "kotiin" yhdeksi yöksi ja aloitetaan uudet suunnitelmat. Päätettiin kuitenkin mennä jotain aivan muuta reittiä ettei tylsistytä matkalla ihan täysin (mennessä ajettiin Swakopiin erämään halki ja se oli niin tylsää, ettei voinut kuin nukkua - kaikki muut paitsi kuski ehhe).
Reittivalinta ei ollut huono. Matkalla nähtiin pelikaaneja, strutseja, springbokeja, seeproja, pahkasikoja....ajettiin dyynien läpi, nähtiin suolakaivokset, löydettiin vahingossa upea kivenlohkare-kallionkieleke-viewpoint jossa oli herttainen piknik-paikka ja ajettiin MAHTAVIEN (!!!) vuoristojen/vuonojen/laaksojen halki kapeata vuoristotietä pitkin. Ihan mielettömät maisemat ja aika jännittävä ajomatkakin siinä reunamilla. 
Yhtäkkiä vuoristojen jälkeen alkoikin tasainen ylänkö jota lähdettiin määrätietoisesti suunnistamaan kohti kaupunkia. Oltiin nähty matkan varrella jo pari vanhaa autonromua/niiden osaa ja ristiä tienvarressa, joten ei yllätytty kun kohta edessä näkyi kokonainen valkoinen auto kyljellään aivan romuna. Taas joku on ajanut ojaan ja auto on jäänyt sille sijoilleen...
kunnes päästiin vähän lähemmäs. Autosta oli lentänyt ulos kaikki tavarat ja katto oli irti, Kaikki ikkunat sirpaleina pitkin maantietä. Huomion herätti punainen, uudennäköinen reppu joka makasi tienvarressa auton vieressä. Ja kun päästiin auton etupuolelle, huomattiin että valot paloi. "Herranjestas siellä on joku sisällä!!" mä huusin ja samaan aikaan sydän alkoi laukkaamaan tuhatta ja sataa, adrenaliini kuohui päästä varpaisiin saakka ja itku meinas tulla. Mitä me tehdään jos siellä on joku sisällä? Mitä me tehdään jos se on pahasti loukkaantunut? Mitä me tehdään jos se on kuollut? Kysymykset risteili päässä sen aikaa, kun Ari, Otto ja Maarit meni huhuilemaan auton sisälle. Mun ei auttanut muuta kuin laittaa käsiä ristiin ja olla Peetun kanssa autossa.

No, Luojan KIITOS, autossa ei ollutkaan enää ketään. Hetken päästä vierelle ajoikin edessä jo näkynyt auto, josta kuski tiesi kertoa että kaksi miestä juuri äsken ajoi ulos tieltä, ja ne on ihan kunnossa. Olivat kävelly häntä vastaan mäen päälle ja yrittänyt samalla löytää kenttää puhelimellaan. Ja kohtahan ne miehetkin käveli autonromunsa luokse vähän matkan päästä. 

Hiekka oli lähtenyt luistamaan alta, tiessä oli sateen jäljilta hirveitä kuoppia ja vauhtia oli vähän liikaa. Mitään ei ollut tehtävissä kun renkaat lähti viemään siksaksia heikkatien pinnassa. Lopulta auto heittelehti ojaan.
Auto oli aivan romuna ja varsinkin kuskin puoli aika rusinana, mutta kummallekaan ei ollut käynyt mitään paria pintahaavaa lukuunottamatta. Uskomaton suojelus! Ambulanssi ja poliisi oli jo soitettu eikä miehillä näyttänyt olevan edes kummempaa shokkitilaa päällä.
Juteltiin heidän kanssa hetki, pidettiin seuraa ja kerättiin tavaroita kasaan tienvierustalta. Otettiin kuvia autosta ja vaihdettiin sähköpostiosoitteita, että voidaan lähettää niitä heille ja kysellä kuulumisia. Lopulta oli pakko lähteä, koska kello alkoi olemaan lähellä pimeäntuloa ja Peetun puuronnälkä oli kasvusuuntainen.
Luulemme, että se oli varoitus meille, että osattiin ajaa loppumatka rauhallisesti, koska heti sen mäen jälkeen, jota ennen toi onnettomuus oli sattunut, alkoi järjettömän huono tie. Jos ei oltais nähty tota onnettomuutta, ei oltais osattu varoa ja olisi voinut käydä huonommin :(

Mutta että sellainen jänskä päivä ja nyt väsyttää ja on kiva nukkua hyvin ennen uusia (rauhallisia) seikkailuja. Öitä!

Terveisiä meren kohinan ja heinäsirkkojen sirityksen keskeltä, Swakopmundista :) hirveästi olisi raportoitavaa ja kuvia, mutta jotain pikaisesti vaan kirjoitan. Jos yritän alkaa miettimään perusteellista selostusta tän loman kulusta, niin jää päivitys tekemättä!

Täällä on upeeta. Me ollaan kalastettu haita (no, ei saatu niitä rannalle asti, mutta vain koska ne vei koukut ja siimat mennessään!) Atlantista, kävelty pitkiä matkoja auringon / kuun loisteessa rantaviivaa pitkin, nautittu hyvästä ruoasta & seurasta, tutustuttu ihaniin uusiin ihmisiin, ajeltu mönkijöillä TÄYSIÄ (!!) pitkin henkeäsalpaannuttavia dyynejä, rusketuttu, naurettu Peetun elämän mutkattomuudelle, pelattu Rummikubia, shoppailtu ja keskusteltu syvällisiä. 

Mä sitten vaan rakastan meren läheisyyttä. Se on näköjään lumonnut myös Peetun, koska pikkumies nukahtaa aina kun lähdetään kävelemään rattaiden kanssa kohti aaltoja. Tää mökkeröhän on aivan meren rannassa, välissä on vain rantahiekkaa. Tästä on "ihan kiva" katsella auringonlaskua, ja nousua. :) 

Hirrrveästi olisi kuvia laitettavana, mutta nyt ei kyllä täältä pysty varmaan lisäämään. Tai ainakaan just nyt tällä koneella, kun tässä ei ole muistikortinlukijaa etc.

Mä olen myös onnellinen, että kaikki on mennyt täällä niin hyvin. Kellekään (lue: Peetulle) ei ole sattunut mitään, ei olla sairastuttu tai saatu ruokamyrkytyksiä......joten, jee! 

Nyt pätkii ajatus ja naamaa kuumottaa, joten ciao!

Tänä aamuna heräsin 7:n maissa Harmageddonin pauhuun. Nousin sängystä tikkana ja valmistauduin maailmanloppuun.
Ai, se olikin vain kaatosade (sanan täydessä merkityksessä), kun joku kaatoi jättimäisellä saavilla vettä peltikatolle. Nyt on satanut siitä asti ja vihdoin tienvarsilla olevat varoitukset "Occational floading" sai merkityksen.

Onneksi huomenna lähdetään lomalle Swakopmundiin. Siellä on aurinkoista ja Atlantin aaltojen pauhu varmasti rauhoittaa mukavammin, kuin tää mutakeli :)

Kurakelistä huolimatta lähdettiin tänään Oton kanssa (Peetu jäi nukkumaan partsille paapan vahtimana) Maaritin seuraksi kiertämään 3 päiväkotiaan. Ensiksi saavuttiin Toivo Tirronen-päiväkotiin ja ikinäikinä en ole saanut - tai tule saamaan - sellaista vastaanottoa kuin siellä! Osasin varautua ihanaan vastaanottoon, mutta en tällaiseen!
Lapsia oli ehkä 30, iältään 2-6vuotiaita. Kaikki juoksi pihalle meitä vastaan ja alkoi taputtamaan käsiään, tanssimaan ja laulamaan "Welcome, welcome, welcome, visitors! Nice to have you here!" Isoja ruskeita nappisilmiä, leveästi nauravia suita ja ne tanssiliikkeet..puolet porukasta kiherteli Oton ympärillä koskettelamssa partaa, silittelemässä käsiä ja kyselemässä "How are you?" tai "What's your name?". Toinen puoli mun ympärillä silittelemässä ja letittämässä vaaleita hiuksia, pitämässä kädestä ja leikkimässä käsikoruni kanssa. Vieläkin kolme pientä lettiä päässä muistuttamassa niistä ihanista lapsista :)
Adoptiokuume nousi taas ja turhautuminen siitä, kun sen pitää olla niin hirveän vaikeaa ja rahakasta hommaa suomessa :( !

Viime päivinä on myös ollut niin paljon kaikkea ja niin paljon uusia tuttavuuksia, että ajatukset menee ihan sumeeksi kun yritän koota niitä tähän näppikselle. Yksi highlight oli eilinen ilta, kun mentiin Maaritin kanssa heidän seurakuntansa Women on the move-piiriin ja sai kokea sellaista ihanaa yhteisöllisyyttä, että itku pääsi :) no, se pääsi kyllä vähän muistakin asioista, mutta iloitsin sisimmässäni niin paljon niistä naisista ja siitä yhteydestä, että sydäntä lämmittää ajatus varmasti pitkään! Aivan ihania memejä :) 
Toinen higlight oli ehdottomasti mölkky-turnaus muutaman Maaritin & Arin paikallisen ystävän, sekä muutaman lähialueen lähetin kanssa. Naurua riitti ja tietenkin minä voitin ekan mölkkykisan ;) toisen voitti helposti Jones, joka hallitsi jo ekalla kierroksellakin ja kyykytti suomalaisia mölkkyilijöitä kympillä. Hauskinta mun voitossa oli se, että mä oikeasti olen niiiin surkea siinä lajissa ja häviän ehdoitta joka kerta, toi voitto tuli sellaisella tuurilla että mulla ei kuunaan ole niin käynyt :D en siis edes saanut 50 pistettä täyteen, vaan yksinkertaisesti olin viimeinen joka putosi pelistä! Ja sain sentään 49 pistettä ennen kuin tipuin - viimeisenä ;)

Kohta lähdetään Oton kanssa kahdestaan leffaan, se on kuulemma joululahja meille. Joten nyt täytyy vähän valmistautua..... 

Palaamisiin murut!

Ps. Vauvalöpinää, jätä väliin jos olet sinkku :D
Peetun kehitystahti huimaa meidän päitä! Pikkumies sanoo jo ainakin tutti ("tti" tai joskus jopa "tutti") ja äiti. Matkii myös kun sanoo "taptap" ja alkaa taputtamaan käsiään. Nousee ja laskeutuu tukea vasten jo täydellisestä, kävelee tukea vasten, matkii naurua, ja muutenkin onnistuu hienosti pelleilemään ja naurattamaan ihmisiä mm. ruokapöydässä. Uusin ja hauskin juttu on tää matkiminen. Nyt matkitaan eläimiä. Koira sanoo "HU! HU !", kissa sanoo "MAU" ja lehmä jotakin "MM- oooo". Eilen katottiin porukalla Rio-elokuvaa ja joku birdie sanoi siellä "VAU!" niin hetken päästän Peetu toisti aivan tarkelleen samanlailla "Vaau". :D hupsu poika! 

En enää yhtään ihmettele sanontaa "Afrikka-kärpäinen purasi". Tän maan rytmi on niin omanlaisensa, että siitä tulee helposti riipuvaiseksi :)

Pikkuhiljaa alkaa oppimaan "talon (eli maan) tavoille" ja oppii vähän käyttäytymissääntöjä. Vieläkin kyllä vähän hävettää, kun oltiin tänään Oton kanssa kahdestaan lounaalla (kaksi herkullista sienitäytettyä hampurilaisateriaa + 2 juomaa yhteensä n. 7,5 euroa!) ja oma tarjoilijamme tuli esittäytymään.
Tarjoilija: "Hey, my name is Thomas, I'm your waiter for today"
Minä ja Otto: "Hi!" 
Tarjoilija: *hiljaisuus* "Umm, okay, so what would you like to drink?"
Ton *hiljaisuus*-kohdalla ois kuulunut lukea;
Minä ja Otto: "Hi Thomas, how are you doing?"
Tarjoilija: "Fine thank you, and you?"
Minä ja Otto: "Fine thanks!" ja näin oltaisiin vältetty kiusaannuttava hiljaisuus ja oltais oltu vähemmän suomi-juntteja =) No, toi oli opettavainen kokemus joten ensi kerralla osataan kohteliaisuudet taas vähän paremmin!

Ihmiset täällä on niin paljon (öh, ei vaadi kyllä paljoa) kohteliaampia, hymyileväisempiä ja kärsivällisempiä kuin suomalaiset. Ei läheskään niin iholle-tulevia kuin ajattelin. Ei, Peetua ei olla kaapattu meidän sylistä ja pussailtu suulle, niinkuin aluksi pelkäsin :D Paikalliset tuntuu haluavan pitääkin vähän etäisyyttä valkolaisiin. Ollaanhan me sentään riistäjiä :( mutta todella kohteliaita ovat siis, siitä huolimatta, ja hymy on aina herkässä.
Mutta kyllä tossa viereisessä leipomossa - jossa ollaan jo vakiasiakkaita kuolattavien leipomusten takia - jo myyjät kyseli että "Would you like to leave your baby for us???". Me sen sijaan ihaillaan tippa linssissä noita suurisilmäisiä pikku afropäitä ja haaveillaan adoptio-oikeudesta :P 

Side note; täällä on tuskasen kuuma. Muutaman päivän nyt ollut pilvetön taivas ja +36 vähintään, joten sisälämpötila alkaa olemaan sen mukainen. 

Huvittavinta täällä on rentous ja taksien "oikeudet". Rentous näkyy miesten keskuudessa mm. rakennustyömaalla niin, että ne 20 miestä, jotka yrittää rakentaa jotain pikkuhökkeliä, lähinnä vain seisoskelee paikallaan ja katselee että "tohon pitäis ehkä jotain rakentaa, mutta just nyt ei viitti" ja istahtaa puun alle. :-D 
Taksikuskien käytös on surkuhupaisaa ja ärsyttävääkin - onneksi ei ite tarvi ajaa täällä. Taksit kun saa omasta mielestään tehdä mitä vain, missä vain ja milloin vain. On ihan ok pysähtyä keskelle T-risteystä niin ettei kukaan pääse minnekään. Voit myös tehdä äkkipysähdyksen, vaikka valot on vihreänä, jos sattuu näkymään joku potentiaalinen asiakas jossain. Pikku peltikolarit ei oo niin kovin vakavaa!

Ja nyt tää menee suihkuun, huh!